Usvakiitäjät

Prätkien tehdasasennetut vilkut vievät ajatukset jonnekin tennismailojen, appelsiinien ja rantapallojen välimaastoon. Eivät oikein satu allekirjoittaneen silmään, joten ne meni vaihtoon. Seuraava ohje pätee ainakin Suzuki Intrudereihin ja Savageen, niissä on samanlaiset vilkunpidikkeet etupäässä. Takapäähän saakin yleensä helposti vilkut kiinni, jos kyseessä on muutenkin riisuttu malli tai sitten tällä samalla ohjeella.

1. Irroita alkuperäinen vilkku johtoineen. Keulaan jää vain vilkunpidike.

2. Leikkaa sopivan kokoisesta letkusta n. 1,5 cm pituinen pätkä. Tähän käy hyvin esim. grillin kaasuletku, jota myydään melkein joka marketissa puolen metrin pätkissä.

3. Työnnä letkun pätkä vilkunpidikkeen reiästä sisään. Menee kyllä, vaatii hiukan ähellystä.

4. Työnnä uuden vilkun johdot vilkunpidikkeen läpi ja ruuvaa uusi vilkku reikään. Samalla, kun vilkku kiertyy letkun ja vilkunpidikkeen sisään, levittyy letku vilkunpidikkeen sisällä ja asettuu paikalleen todella tiukkaan. Vilkun mukana tulleen prikan ja mutterin voi antaa vaimolle tai lapsille joululahjaksi.

5. Valmis. Toki voi ostaa esim. Motopartsilta adapterit, jotka kustantaa 27 euroa / kpl.

Legendan vuosisata tarjouksessa Hertsikan HD Centerissä 33€

Potta eli ruukku on tärkeä suojavaruste, mutta se ei saa näyttää herkkutatilta, jolta lähes kaikki nykyiset avokypärät näyttävät. Siis jotka ovat hyväksyttyjä tieliikennekäyttöön. Tein tänään todellisen löydön paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä, josta ostin AGV:n avopotan 10 eurolla. Eikä näytä herkkutatilta ja meisselikerroin on kohdallaan.

Potta

Potta istuu päähän kuin hanska ja tulee edestä sopivasti silmien yläpuolelle, eikä ajossa kovassakaan vauhdissa ala kuoriutumaan päästä, kuten ns. herkkutatti-malliset avopotat. Tässä potta ajossa.

Potta ajossa

Ja nimismiesten on turha kiristellä hampaita, koska tästä löytyy kaikki hyväksynnät. Jos ei AKK:n, SML:n ja SMVL:n leimat riitä, on kumma.

IHANAA !!

Kettusen kuva viime kesältä

Ikaroksen henki on vapautettu. Kyllästyin Intikan (VS 1400) vakioputkien suhinaan ja pihinään. Alunperin ykkösvaihtoehtona oli ostaa Vance & Hines Classic II sliparit, mutta niiden 500 euron hinta tökki vastaan. Vakioputkien ulkonäkö myös miellytti silmää eli ei muuta kuin rautakauppaan hakemaan poranteriä ja kairaamaan.

Tässä ohje, jonka mukaan Intikan putket voi porata. En porannut aluksi kuin tuon ulommaisen laipan läpi kolme reikää per putki, täytyy kuulostella riittääkö se. Pikaisen kokeilun perusteella ääntä tuli vähintään tuplasti alkuperäiseen verrattuna ja suhina loppui.

Vuoden MP-kuva 2008 on harrastajakuvaajille avoin valokuvauskilpailu. MP maailma ja Kamera-lehti etsivät yhdessä vuoden parasta moottoripyöräaiheista valokuvaa. Sinulla on aikaa napata kuva marraskuun loppuun saakka. Kuvien toimitus 31.12.2008 mennessä.

Lisätietoa täältä!

Haastan kaikki Usvakiitäjät osallistumaan kisaan!

Bongasin tämän kirjotuksen nettilästä ja oli pakko ottaa talteen.

“Kyllä kusisivat nämä nykyajan bomberit ym. housuihinsa, jos joutuisivat
elämään 70-luvun alun. Silloin pistettiin IC:t ja Jawat navetanvintille ja otettiin alle uudet CB
Hondat ja RD Jammut. Siinä mylläkässä kuoli ukkoa kuin pipoa. Tuli
“vähän” yllätyksenä nuo tehon lisäykset tuolla sorateillä.
Eikä kypäröistä ja nopeusrajoituksista ollut tuolloin tietoakaan
alanmiesten keskuudessa.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli pöpelikkö tutuksi joka jätkälle.

Kusisivat nämä nykyajan nahkaliiviukotkin housunsa pyykkikuntoon
70-luvun alussa. Ei ollu nahkaliivejä millä herrastella, vaan piti leikata vanhasta
paskanajossa ja rankametässä käytetystä sarkatakista kerihtimillä hihat
vittuun ja maalata punamullalla selkään että “Vittujen kevät!” tai
“Roisto”. Ja singoista ei oltu kuultukkaan. Nyrkeillä piti pärjätä. Joskus hyvinä
aikoina saattoi saada hyppysiinsä koivuhalon. Mainekaan ei tullut kuten manulle illallinen. Lehtiotsikoihin ei päässy kirveelläkään. Miestä piti kaataa kuin heinää jos meinas että edes
jotenkin noteerattaisiin! Poliisien lahtaaminen hirvikiväärillä kotipihan
lumihankeen oli arkipäivää. Ja sittenkin pidettiin seinähulluna eikä
koviksena.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli pöpilä tutuksi joka jätkälle.

Kusi roiskuisi myös nykyisiltä matkamotoristeilta 60…70-lukujen
taitteessa. Kun kuormasi akan, tuvantäydellisen kersoja, motin halkoja ja anopin
vanhan jaavan pukille niin korvat eivät aina siirtyilleet suupieliin.
Eikä ollut sivulaukkuja, tankki- ja muista laukkukotkotuksista
puhumattakaan. Tukkiköysi toimitti mustekalojen virkaa.
Gore-texistä eivät uneksineet edes tiedemiehet siihen aikaan. Mitästä
helevettiä, kun nahkakamppeetkin olivat ylellisyyttä! Jos oli oikein
varoissaan saattoi ostaa päähineeksi lentäjänlakki-tyylisen
nahkakötöstyksen. Visiirin virkaa toimitti pahvitötterö.
Ja lähtöä ei arvottu ihmettelemällä viikkokausia että sataako vai
paistaako. Ärjänteeseen ja pakkaseen työnnyttiin vaikka kusi olisi
kaarelle jäätynyt! Stereoita ja muita lapsellisuuksia ei pyöristä löytänyt koirienkaan kanssa!
Jos halusi musiikkia saattoi henki huuruten yrittää vihellellä
eldankajärvenjäätä ajoviiman sekaan…
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli raaja-amputaatio tutuksi joka
jätkälle.

Tuskinpa välttyisivät kusenpidätysongelmilta crossi- ja endurokuskitkaan
70-luvun alkupuolella. Siihen aikaan kun pyörää käytettiin muuhunkin kuin joutavointiin.
Sunnuntai-iltana lähdettiin viikoksi töihin tiettömien taipaleiden takana
oleville tukkikämpille. Työmatka ei koostunut monikaistaisista
moottoriteistä tai rantabulevardeista vaan synkistä kuusikoista,
kivilouhikoista ja rimpisoista. Parhaillaan saattoi saada ajettavakseen
kärrytienpätkän. Jousituksesta ei sen ajan pyörissä voinut juuri puhua. Pyörä tuntui joko
täryjyrältä tai vaihtoehtoisesti pystyyn paskannetulta lapamadolta.
Maavara pyörärievuissa oli olematon. Matalinkin kanto kääntyi pyörän
alla juurikkaaseen ja öljypohjan jääminen kivelle oli pikemminkin sääntö
kuin poikkeus. Myöskään teho-painosuhde ei kehuja kestänyt; jyrkimmät ylämäet tai
muuten pahat paikat piti ylittää kantamalla itse koko hemmetin
hökötystä.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli selkävaivat tutuiksi joka jätkälle.

60-70 -luvun taite saisi myös nykyiset supermoto-, streetfighter- ja muut
grillinkulmakurvailijat erittämään virtsaa hallitsemattomasti.
Ensinnäkään ei edes ollut grillejä minkä kulmilla kurvailla. Jostain
isommasta kylästä tai kaupungista saattoi löytyä pahainen nakkikoppi.
Porukka paisteli makkaraa pontikkahuuruissaan kyläkaupan pihassa
grillin virkaa toimittavassa vanhan kaivonrenkaan sisällä hehkuvassa
hiilloksessa. Asfalttia millä suditella ei löytynyt edes kaikilta pääteiltä saati pienistä
kyläpahasista. Ja läheskään kaikilla sen ajan pyörillä kumi ei palanut kuin
nuotioon heitämällä. Eikä pyörien tuning-hiluilla, viritysosilla tai teemamaalauksilla elvistelty.
Pyöriä tunattiin kiinnittämällä irtoilevia osia rautalankalla. Viritysosa oli
kun paikallinen kyläseppä takoi uuden männän rikkoutuneen tilalle.
Pöpeliköissä ja kivikoissa kolhiintuneet ja ruosteen raiskaamat pyörät
eivät olleet muutenkaan mieltä ylentävää katseltavaa. Ja kun joka jannulla oli lähes samanlainen pyörä navetanvintillä tai mökkipahansa räystästipussa niin paskaisen naurunhan he olisivat
päästäneet jos joku olisi innostunut leikkimään kulkuvälineellään.
Pahimmassa tapauksessa mielipuoli olisi saanut sakin hivutuksen.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli itsetunnonkohotusongelmat tutuiksi
joka jätkälle.

Myöskään nykyiset museopyörätyypit eivät pääsisi elämään 60-70 –luvun taitetta kusettomin housuin. Pyörien museoimisesta ei oltu kuultukaan. Niillähän piti ajaa. Ei niitä oltu tehty homehtumaan lasikaapeissa tai pumpulissa. Niin vanhaa pyörää ei ollutkaan että olisi ollut varaa jättää kulkupeli pelkästään ihmeteltäväksi. Jos jollain oli puolikaan tuntia ylimääräistä aikaa päivässä ei mieleen
tullut pyörän hinkkaaminen tai kiillottelu vaan elintärkeä tulppien kunnon
tarkastus tai ilman pumppaaminen vuotavaan takakumiin.
Kun pyörä ei lopulta pysynyt kasassa enää rautalangallakaan meni se
kierrätykseen; renkaat otettiin maitokärryyn ja loppu raato heitettiin
navetantauslepikkoon. Ei kenelläkään ollut aikaa tai varoja alkaa
ihmettelemään värikarttoja tai tilailemaan harvinaisia osia rapakon
takaa.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli käyttöaste-käsitys tutuksi joka
jätkälle.

Kyllähän 70-luvun alussa joka ainoalta nykyään motoristiksi itseään
nimittävältä kusi valuisi kinttuja pitkin virtanaan ja pääsisipä vielä paska
housuihin palan painikkeeksi! Silloin moottoripyörät olivat alitehoisia louskuja maastoon nähden ja
hengenvaarallisen ylitehoisia ominaisuuksiinsa nähden. Ylihintaansa
nähden ne olivat halpoja paskoja. Pyörien ajo-ominaisuudet, laatu, varaosien saatavuus, huollettavuus,
luotettavuus, varustelu ja viimeistely olivat perseestä. Pyörät olivat rumia hökötyksiä, ällöttävän värisiä ja niiden valmistukseen oli käytetty outoja ja luotaantyöntäviä materiaaleja. Tekniset ratkaisut
olivat järjettömiä! Niillä ajaminen oli jokapäiväistä työtä. Se oli tuskallista, hankalaa,
vastenmielistä, halveksittua ja hengenvaarallista touhua. Kuljettajalta vaadittiin huippumekaanikon taitoja, mielikuvitusta, kovaa henkistä ja fyysistä kuntoa, eskimon kylmänkestävyyttä, tappajan
luontoa ja teräksisiä hermoja. Lisäksi hänen tuli olla järjiltään ja hyvän itsetuhovietin omaava.
Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli elämän maku tutuksi joka jätkälle.”

Vanhoja postin käyttämiä, nahkaisia jakelulaukkuja näkee silloin tällöin pyörissä ja sellainen miellyttää ainakin meikäläisen silmää. Keliolosuhteiden ja raskaiden taakkojen rankaisema nahka on hienon näköinen. Tässä lyhyet ohjeet, kuin postilaukku hankitaan. Asianhan voi hoitaa monimutkaisesti, mutta tässä helpot ohjeet.

Entinen Postin nykyinen Itella ei myy vanhoja laukkuja ja luulen, että ne onkin tuhottu imagoon sopimattomina, joten sieltä on turha yrittää. Suuntasin katseeni Italiaan ja Italian Ebayhin, josta puolen päivän selailun jälkeen bongasin hyvännäköiset sivulaukut. Ebay ostoja varten kannattaa perustaa Paypal tili, joka taas vaatii luottokortin. Luottokortin hommaaminen on nuhteettomalle kansalaiselle n. parin viikon homma kaikkinensa ja sen jälkeen voi rekisteröityä Paypaliin, joka siis välittää nimettömänä luottokorttimaksuja ja rahaa. Monet Ebay-myyjät hyväksyvät Paypalin maksutapana ja se onkin turvallisuutensa vuoksi suositeltava tapa.

Ostin siis nämä sivulaukut ja parin viikon odotuksen jälkeen ne saapuivat Saksan maalta. Kyseessä oli siis saksalainen myyjä, vaikka ostinkin laukut Italian Ebayn kanssa. Lopputuleman kannalta tämä tällä hetkellä vähäpätöiseltä tuntuva seikka on merkityksellinen.

Sain siis laukut käsiini ja malttamattomana avasin paketin. Laukut vastasivat täsmällen kuvausta, ne olivat hyvännäköiset ja kiiltelivät uutuuttaan. Sovittelin ne pyörään ja kävin koeajolla, elämä hymyili. Tässä vaiheessa kuvaan astuu järkyttävä customointihimo ja otin yhteyttä luottotoimittajaani Jarkkoon, joka poltti hetkessä Intikkaan sopivan sivukilpitelineen 3mm vahvuisesta rosterista. Tämä puolestaan johti siihen, ettei uudet sivulaukut enää sopisi sivukilpitelineen vuoksi pyörään, joten oli aika tehdä seuraava siirto.

Laitoin uudet laukut myyntiin ja ne menikin samantien kaupaksi. Myin samalla pyörän mukana tulleet pienet sivulaukut. Nyt siis tilanne oli se, että kahden sivulaukkuparin omistajasta oli tullut näiltä osin täysin laukuton.

No, suuntasin kulkuni tällä kertaa Huuto.net palveluun, jonka haku-toimintoon kirjoitin hakusanaksi “postilaukku”. Ja kas! Sieltähän pätkähti silmieni eteen JUURI sellainen laukku, josta olin haaveillut eli kulahtanut, vanha postin jakelulaukku. Odottelin pari tuntia ja voitin huutokaupan. Nyt siis olen onnellinen postilaukun omistaja ja edessä on laukun asentaminen ja mahdollinen modifiointi pyörään sopivaksi. Tällä tavalla se siis käy.

Postilaukku

Osa on ehkä saattanut nähdä kyseisen merkin, osa ei.